perjantai 5. syyskuuta 2014

Arjen sankari


Vanhoissa kuvissa on aivan oma tunnelmansa. Nykyajan kuvat ovat aivan toisenlaisia. Vaikka digikameroihin räpsitään kuvia kymmenittäin, sama tunnelma ei synny. En tiedä johtuuko se omasta asennoitumisesta, mutta mielestäni vanhoissa kuvissa naiset näyttävät ajattoman kauniilta, miehet taas  komeilta jylhine piirteineen. 


Oman tarinani kertominen edellisessä postauksessa nosti vahvasti mieleeni menneet ajat ja sukupolvet.  Monenlaiset ajatukset ja kysymykset pyörivät päässäni. Lopulta päätin hankkia käsiini oman sukuni vanhoja kuvia. Kuvia katsellessani ja niiden tarinoita kuullessani pääsin mielenkiintoiselle aikamatkalle.


Kuulin, että isoäidilläni ja hänen siskoillaan oli tapana käydä valokuvassa naapuripitäjässä. Tytöt siis hyppäsivät pyörän selkään ja viilettivät hiukset hulmuten kuvaamoon reilusti yli kymmenen kilometrin matkan. Ja tästä pyörämatkasta huolimatta jokainen hius oli kauniisti ojennuksessa valokuvaajan tehdessä työtään.  Uskomaton saavutus! Näitä valokuvaajan kuvia sitten vaihdeltiin aivan samoin kuin nykyisiä koulukuvia. Tosin kuvia oli selkeästi vähemmän, joten kuvien antaminen oli tarkan harkinnan varassa.



Näissä blogini kuvissa esiintyy isoäitini ja hänen siskojaan. Heillä kaikilla on päällään isoäitini ompelemat vaatteet. Vaatteista kuvissa näkyy harmillisen vähän, käytännössä vain kauluksen ympäristöä. Kaulukset ovat kuvissa poikkeuksetta koristeellisia ja jokainen on erilainen. Minä mietin, minkälaisia seikkailuja mahtaakaan kätkeytyä kankaiden hankintaan ja kuinka poljettava Singer onkaan surissut. Pohdin myös, kuinka paljon ompelun on täytynyt viedä aikaa. Kaupasta vaatteita ei tuolloin juuri ostettu, sillä niitä ei ollut saatavilla. Niukat materiaalit taas asettivat kaavoittamiselle varmasti omat haasteensa. Isoäitini on täytynyt olla todella taitava ja aikaansaava. Nyt ymmärrän entistä enemmän hänen haavettaan ryhtyä vaatetusyrittäjäksi.  



Yrittäjäksi isoäitiäni voi joka tapauksessa kutsua, sillä tekemistä ja haasteita elämä on hänelle antanut. Yrityksen sijasta hänellä oli hoidettavanaan kuusi tytärtä ja lisäksi mm. kotieläimet, ruuanlaitto, leipominen, sairas anoppi ja sitten vielä se vaatteiden valmistus. Olemme usein pohtineet sitä, miten ihmeessä hän onkaan ehtinyt kaiken. Vastaus lienee sellainen, että ei hän ehtinytkään. Elämä oli välillä rankkaa ja päivä töitä täynnä, joten yön tunnitkin piti usein ottaa käyttöön. Yö taisi olla sitä aikaa, jolloin perheen vaatteet valmistuivat ja tytöt saivat omat kauniit mekkonsa. Yksi tytöistä kuulemma tapasi istua usein ompelukoneen päällä äitinsä ommellessa.
<3 Varsinaista arjen sankaruutta, totean täydestä sydämestäni. <3









Ei kommentteja:

Lähetä kommentti