lauantai 6. toukokuuta 2017

Mahdunko muottiin?

Tänään 6. toukokuuta vietetään Älä laihduta -päivää. Päivän tarkoituksena on herätellä ihmisiä kyseenalaistamaan laihduttamiseen ja painoon liittyviä päähänpinttymiä. Päivän perustajien toiveena on se, että jokainen voisi edes yhtenä päivänä vuodessa hyväksyä itsensä ja oman kehonsa juuri sellaisena kuin se on. 



Luin ystäväni Facebook-seinältä Älä Laihduta -päivään liittyvästä Älä mahdu muottiin -tempauksesta ja sain idean osallistua mukaan. Niinpä ajelin Helsinkiin lämpimässä ja aurinkoisessa säässä.  Matka autossa, ilman ilmastointia, oli hikinen ja tiet ruuhkaisia. Matkasta huolimatta perille päästyäni kiipesin portaat innosta puhisten, posket punottaen ylös määränpäänäni Studio Onni.

Studiolla kohtaisin iloisen joukon rupattelevia ihmisiä. Joku puetti juuri vauvaansa, yksi etsi kampaa, toinen vessaa, takanani seisova rouva kertoi, mistä oli kuullut kuvauksista ja miksi oli päättänyt lähteä kiireisen perjantaipäivän lomassa kuvauksiin. Tärkeä asia.

Oma kuvausvuoroni koitti yllättäen. Kuvauksen ehtona oli, että kuvassa esiinnytään alushousuissa mallinuken kera. Niinpä suuntaisin pukukoppiin ja sitten olinkin jo kameran edessä. Tilanne yllätti minut. Ei ollutkaan ihan helppoa poseerata kameralle vieraassa paikassa, vieraan kuvaajan edessä. No, siinähän ei auttanut muu kuin väläyttää hymy kameralle ja seistä nököttöä torso turvana. Eikä se lopulta ollut ollenkaan kamalaa. Kaikkein parasta tilanteessa olivat ne muut kuvattavat siinä ympärillä. Me kaikki olimme ihan yhtä hölmistyneitä, jännittyneitä, kokemattomia ja innokkaita. 

Kehopositiivisuus oli minulle aivan uusi sana, johon eilen törmäsin. Se on oman vartalon hyväksymistä ilman muotteja tai määreitä. Oman kehon hyväksyminen ei ole ollut minulle aina helppoa ja vieläkin on päiviä, jolloin peilikuvani näkeminen herättää kasan kovin kirjavia tunteita. Silloin ahdistava muotti kummittelee nimenomaan omassa päässäni ja omissa ajatuksissani. Tuo tyytymättömyys vaikuttaa silloin koko olemukseeni. On käsittämätöntä, kuinka yksi peilikuva voi saada minut tuntemaan itseni jopa täysin kelvottomaksi.

Vuosien varrella olen oppinut erilaisuuden rikkautta ja itseni hyväksyntää, vaikka toisinaan opettelen edelleen samoja asioita. Olen ainutlaatuinen ja arvokas ja niin olet sinäkin. On hyvä muistaa, että vertailu ei ole koskaan reilua. Nykyään nautin erityisesti päivistä, jolloin katson tyytyväisenä peiliin ja hyväksyn kuvajaiseni silmät tuikkien. Sellaisena päivänä tuo hyväksyminen kannattelee koko elämääni.  Minä en mahdu muottiin, mutta niin on tarkoituskin!

Me emme mahdu muottiin – älä sinäkään mahdu - Mallinukkehaaste toteutetaan yhteistyössä Syömishäiriöliiton jäsenjärjestön Etelän-SYLI ry:n kanssa ja kuvat jaetaan Älä laihduta -päivänä  6.5. Etelän-SYLI ry:n facebook-sivuilla osoitteessa www.facebook.com/etelansyli.


#älämahdumuottiin #älälaihduta #vaakakapina #bodypositivity 


perjantai 12. joulukuuta 2014

Linnun lempeä lento

Edellisen postauksen synkkyyden ja surun keskelle lehahtaa sininen lintu. Lintua ympäröi kirkkaana toivo. Toivo vapaudesta, siitä että siivillä on tilaa levittäytyä, aueta kaikkeen loistoonsa, tilaa kaapata ilma kannattamaan lentoa kohti taivasta.


Ihmiset ovat kautta aikojen pitäneet lintuja merkkinä onnesta ja kaikesta mahdollisesta hyvästä, jota he itselleen ja muille toivovat. Ja toivo on väkevä.  

Toisaalla kyyhkynen kantaa nokassaan oliivipuun oksaa tuoden viestiä pelastuksesta, vaikean taipalen päättymisestä. Karjalan käkönen kukkuu kuulijalleen onnellisia vuosia.  


Muinaisten tarujen hohtavaa Feeniks-lintusta ympäröivät myös lukuisat kertomukset. Kyynelillään linnun sanotaan parantavan, jopa kuoleman oman. Lintu saapuu aina eniten tarvitsevan luokse ja tuo toivon. 

Ja omassa tuunausprojektissani tämä sininen lintunen tuo toivon. Lempeän lennon, toiveen helpommasta huomisesta.
http://www.huuto.net/kohteet/lightson--valaisin_-johanna_-kirjosilta/341601527





Jääkukan äärellä






 Lähteestä lapsuuden
heijast
uu silmät lapsosen
Tuikkivat viattomuutta
täynnä mahdollisuutta
Vaippa hulmusi
valkeana vapautta
Toisella musta valta
kahle kangistava
Vaade vankeuden
Särkyi katse
jääkukka juurtui
sydämeen
Tummui toivo
huurtui huntu
Haudalle oman elämän


Lights On projekti etenee kohti huutokauppaa!
Tänään pohdintani on kohtalaisen synkkää. Lights On-projekti ihmiskauppaa vastaan on saanut ajatukseni liikkeelle. Voit myös  itse osallistua huutokauppaan, jolla kerätään varoja ihmiskaupan vastaiseen työhön. Kirosillan mustan hunnun lamppu löytyy linkistä:

torstai 27. marraskuuta 2014

Valoa kehiin

Olen koko syksyn seurannut tiiviisti Lights On-projektia ja kehitystä. Lights On on V.A.L.O. – ei orjuudelle ry:n projekti, jonka tarkoituksena on levittää tietoisuutta ihmiskaupasta ja nykypäivän orjuudesta.


Minulle tuli täytenä yllätyksenä tieto siitä, että maailmassa arvioidaan olevan 27 miljoonaa ihmiskaupan uhria. Tiesitkö sitä? Projektissa onkin mukana 27 valaisinkehikkoa, jotka lahjoitti akaalainen perheyritys Finvalo, www.finvalo.fi . Määrällään kehikot symboloivat 27miljoonaa ihmiskaupan uhria.

Projektiin on kerätty joukko eri alojen toimijoita tuunaamaan lahjoitetuista kehikoista lampunvarjostimia. Mukana on muusikoita, taiteilijoita, bloggaajia, kädentaitajia ja muita tämän hetken vaikuttajia. Projektin edetessä eri tuunaajien väliaikatietoja löytyy monesta eri paikasta. Lights On- projektin facebooksivuilta löytyy opasteita ja linkkejä tuunaajien pohdintoihin. https://www.facebook.com/lightsonprojekti?fref=ts


Ihmiskauppa on järjestäytynyttä rikollista toimintaa, joka tapahtuu katseilta piilossa ja josta tiedetään hyvin vähän. Näkymättömyytensä vuoksi ongelman laajuutta ei aina tiedosteta. Ihmiskaupasssa liikkuu miljardeja dollareita. http://www.ihmisoikeudet.net/index.php?page=mitae-on-ihmiskauppa

Itse olen aikaisemmin kokenut ihmiskaupan jotenkin etäisenä, kaukaisena asiana, joka ei kuulu onneksi omaan elämääni. Yllätyksekseni Suomi liittyykin ihmiskauppaan. "Suomi on ihmiskaupan kohde- ja läpikulkumaa, todetaan Yhdysvaltain hallinnon vuosittain tekemässä raportissa. Raportin mukaan myös suomalaisten teinien on raportoitu olevan vaarassa joutua ihmiskaupan uhreiksi."
http://www.ofm.fi/fi/ihmiskauppa

Kirjosilta on siis kuulolla! Tämä, Lights On, on tärkeä projekti. Vapaana suomalaisena toivon sydämestäni samaa kaikille. Ja kaiken kukkuraksi minulla on ilo ja kunnia helliä yhtä noista 27 kehikosta! Kirjosillan Johanna siis tuunaa. 


Ongelma on iso, mutta yhdessä voimme saada aikaan muutoksen, askel kerrallaan. 


sunnuntai 21. syyskuuta 2014

HepoHoito ja KullanKolttu kökässä


Olin kyllä kuullut hankkeesta Uusi Lastensairaala 2017. En vain ollut kiinnittänyt asiaan kovasti huomiota. Yhtenä sateisena päivänä korviini kantautui kappale Lohtu.
 Se kosketti.


Lohtu nostatti mieleeni kasan omia muistoja ja kokemuksia. Meidän perheessä on kuljettu oman paikkakunnan kulloisenkin lastensairaalan ovista useita kertoja ja kuljetaan edelleen, vaikka lapseni ovat reippaina nuoruuden kynnyksellä. Kiitollisena noiden ovien takana työskentelevälle henkilökunnalle, kummallakaan lapsistamme ei ole sairaalakammoa. Jokaisen sairaalakäynnin jälkeen keskustelen tyttäreni kanssa kulloisestakin käynnistä. Ja toistuvasti keskustelun pääaihe pyörii hoitavan henkilökunnan toiminnan läpikäynnissä.


Ikävä kyllä joukkoon mahtuu myös niitä hoitajia tai lääkäreitä, joiden toiminta saa aikaan kritiikin tulvaa. Itse koen noissa tilanteissa poikkeuksetta kiireen, rutinoitumisen tai myötäelämisen puutteen. Lapsen asemaan ei asetuta, lapsi on tuolloin pelkkä toimenpiteen kohde.

Onneksi moni hoitaja tai lääkäri saa vilpittömät kiitokset. Lämpimät kehut ilmaistaan tyyliin: "Se lääkäri oli mukava. Se tiesi paljon tästä asiasta ja oli selvästi miettinyt tätä juttua.", tai sitten "Se hoitaja oli kyllä kiva, kun se selitti kaiken niin hyvin." jne. Tällaisia lääkäreitä, hoitajia ja henkilökuntaa sairaalat tarvitsevat ja jokaisesta tuollaisesta kohtaamisesta olen äärimmäisen kiitollinen. Itse kun emme voi valita niitä kertoja ja kertojen tiheyttä, jolloin sairaalan ovista on astuttava sisään.


En voi kuvitellakaan, kuinka paljon harmia ja hankaluutta on ollut Lastenklinikan ja -linnan vanhoissa, ahtaissa ja epäkäytännöllisissä tiloissa. Henkilökunta totisesti ansaitsee tämän ylimääräisen rasitteen poistumisen. Toivon Uuden Lastensairaalan antavan henkilökunnalle kunnon puitteet ainutlaatuiseen suomalaiseen hoitoon.

Lohdun edelleen soidessa siltä seisomalta googlasin käsiini Uuden Lastensairaalan www-sivut. Minun ei tarvinnut kauaa miettiä, kun päätös osallistua keräykseen oli valmis! Voisin toimia yksityisenä lahjoittajana, mutta halusin osallistua keräykseen myös Kirjosillan Johannana. www.kirjosilta.fi



 



Kirjosillan rakkain projekti on ollut KullanKolttu, kastemekko. Niinpä kastemekko pääsi talkoilemaan, kökkään, kuten itte olen tottunut asian ilmaisemaan. :) Toinen uudempi kaveri on nyt myös matkalla kökkään, nimittäin HepoHoito, pellavainen parantajaratsu. Kummastakin tuotteesta lahjoitetaan 10e Uudelle Lastensairaalalle.

Kirjosillan Johanna, KullanKolttu ja HepoHoito ovat siis täysillä menossa mukana: 
" Ei kukaan pärjää yksin täällä
Ei kukaan haluu yksin jäädä
Siks seistään ryhdikkäänä selkä vasten selkää
toistemme puolella
ei enää tartte pelkää."


perjantai 12. syyskuuta 2014

KullanKolttu

Kirjosillan kastemekon, KullanKoltun, juuret ovat syvällä Suomenmaassa. Minua on aina puhutellut naisten neuvokkuus ja tapa puhua ja jakaa omia kokemuksia ja ajatuksia. Aikoinaan Karjalan naiset kirjoivat omaa tarinaansa kuvin myös kankaisiin, ilot, surut ja rakkaudet. Se tapahtui kirjomalla, ennen sitä sanottiinkin kirjoittamiseksi. Edes luku- ja kirjoitustaidon puute eivät estäneet naisia jakamasta tarinaansa.


Kirjosillan kastemekon, KullanKoltun, juuret ovat syvällä Suomenmaassa. Minua on aina puhutellut naisten neuvokkuus ja tapa puhua ja jakaa omia kokemuksia ja ajatuksia. Aikoinaan Karjalan naiset kirjoivat omaa tarinaansa kuvin myös kankaisiin, ilot, surut ja rakkaudet. Se tapahtui kirjomalla, ennen sitä sanottiinkin kirjoittamiseksi. Edes luku- ja kirjoitustaidon puute eivät estäneet naisia jakamasta tarinaansa.


Suunnitellessani kastemekkoani, mietin moneen kertaa sitä kaikkea, mitä pienellä vauvalla onkaan edessä. Kuinka paljon toiveita, haaveita ja siunauksia vanhempien ajatuksissa kiitääkään. Nämä ajatukset johdattivat minut tämän kirjonta-kirjoituksen äärelle. Etupistokirjonta on yksi suosikeistani  ja minua kiehtoi tekniikan mahdollistamat kuvat ja tarinat.



Niinpä KullanKolttuun kasvoi Elämänpuu monine oksineen. Ja oksille lennähtivät lintuset juuri näiden toiveiden, haaveiden, pyyntöjen ja siunausten välittäjiksi ja tuojiksi. Isommat linnut kuvaavat vanhempia. Elämänpuun juuret ovat syvällä kotimaassa ammentaen menneiden polvien viisauksia, tietoja ja taitoja.


Haluan kastemekollani omalta osaltani levittää tietoa meidän suomalaisten juurista ja historiasta, alleviivaten suurta kulttuuriperinnettä, jonka omistamme. Tällä hetkellä valmistan kastemekkoa myös myyntiin ja siitä johtuu myytävien mekkojen nykyaikainen valmistustapa. Käytän työskennellessäni ompelu- ja kirjontakonetta.


Lyhyesti ilmaisten KullanKolttuun on kuvin kirjottu:

Vauvalle virkeälle, aarteelle aikamoiselle.
Toiveita tosia, pyyntöjä pyhiä.
Rakkaita rikkaudeksi, sukupuuta suojaksi.
Tulevaa tuuletonta, elämää ehtymätöntä.


perjantai 5. syyskuuta 2014

Arjen sankari


Vanhoissa kuvissa on aivan oma tunnelmansa. Nykyajan kuvat ovat aivan toisenlaisia. Vaikka digikameroihin räpsitään kuvia kymmenittäin, sama tunnelma ei synny. En tiedä johtuuko se omasta asennoitumisesta, mutta mielestäni vanhoissa kuvissa naiset näyttävät ajattoman kauniilta, miehet taas  komeilta jylhine piirteineen. 


Oman tarinani kertominen edellisessä postauksessa nosti vahvasti mieleeni menneet ajat ja sukupolvet.  Monenlaiset ajatukset ja kysymykset pyörivät päässäni. Lopulta päätin hankkia käsiini oman sukuni vanhoja kuvia. Kuvia katsellessani ja niiden tarinoita kuullessani pääsin mielenkiintoiselle aikamatkalle.


Kuulin, että isoäidilläni ja hänen siskoillaan oli tapana käydä valokuvassa naapuripitäjässä. Tytöt siis hyppäsivät pyörän selkään ja viilettivät hiukset hulmuten kuvaamoon reilusti yli kymmenen kilometrin matkan. Ja tästä pyörämatkasta huolimatta jokainen hius oli kauniisti ojennuksessa valokuvaajan tehdessä työtään.  Uskomaton saavutus! Näitä valokuvaajan kuvia sitten vaihdeltiin aivan samoin kuin nykyisiä koulukuvia. Tosin kuvia oli selkeästi vähemmän, joten kuvien antaminen oli tarkan harkinnan varassa.



Näissä blogini kuvissa esiintyy isoäitini ja hänen siskojaan. Heillä kaikilla on päällään isoäitini ompelemat vaatteet. Vaatteista kuvissa näkyy harmillisen vähän, käytännössä vain kauluksen ympäristöä. Kaulukset ovat kuvissa poikkeuksetta koristeellisia ja jokainen on erilainen. Minä mietin, minkälaisia seikkailuja mahtaakaan kätkeytyä kankaiden hankintaan ja kuinka poljettava Singer onkaan surissut. Pohdin myös, kuinka paljon ompelun on täytynyt viedä aikaa. Kaupasta vaatteita ei tuolloin juuri ostettu, sillä niitä ei ollut saatavilla. Niukat materiaalit taas asettivat kaavoittamiselle varmasti omat haasteensa. Isoäitini on täytynyt olla todella taitava ja aikaansaava. Nyt ymmärrän entistä enemmän hänen haavettaan ryhtyä vaatetusyrittäjäksi.  



Yrittäjäksi isoäitiäni voi joka tapauksessa kutsua, sillä tekemistä ja haasteita elämä on hänelle antanut. Yrityksen sijasta hänellä oli hoidettavanaan kuusi tytärtä ja lisäksi mm. kotieläimet, ruuanlaitto, leipominen, sairas anoppi ja sitten vielä se vaatteiden valmistus. Olemme usein pohtineet sitä, miten ihmeessä hän onkaan ehtinyt kaiken. Vastaus lienee sellainen, että ei hän ehtinytkään. Elämä oli välillä rankkaa ja päivä töitä täynnä, joten yön tunnitkin piti usein ottaa käyttöön. Yö taisi olla sitä aikaa, jolloin perheen vaatteet valmistuivat ja tytöt saivat omat kauniit mekkonsa. Yksi tytöistä kuulemma tapasi istua usein ompelukoneen päällä äitinsä ommellessa.
<3 Varsinaista arjen sankaruutta, totean täydestä sydämestäni. <3